Alkuviikosta maanantaina oli todella hyvä päivä, tunsin itseni tarpeelliseksi kun ravintolaan tuli kaksi asiakasta jotka eivät puhuneet Italiaa ja olin ainoa tarjoilia joka puhuu englantia sillä hetkellä. Sain tarjoilla heille koko illan ja tunsin tehneeni jotain tärkeää, tein sitä mitä minun pitäisi tehdä koko ajan, en ole täällä tiskarina tai siivoojana, vaikka tottakai niitäkin tulee tehdä töiden ohessa, mutta ei se ole se pääasia.
Tiistaina saimme hyvästellä kaksi amerikkalaista poikaa Thomasin ja Kevinin jotka lähtivät takaisin kotimantereelle. Ikävä tulee, olisi ollut mukava työskennellä heidän kanssaa kauemmin ja olisi ollut minunkin kiva olla heidän kanssaan keittiöllä.
Eilinen oli sitten maanantain vastakohta, aamu alkoi laseja tiputtamalla lattialle. Kaikilla oli kiire ja astioita tippui muillakin kuin minulla. Olin pallo jota työkaverit heittelivät, toisilleen ja välillä seinään. Ensimäistä kertaa eilen mietin MIKSI olen täällä, yhdessä vaiheessa päivää teki mieli heittää hanskat tiskiin ja lähteä takaisin Suomeen. Sain eilen huutoja asioista joihin minä en ole vaikuttanut, kuten siisteydestä, ja nämä huudot tulivat todella korkealta tasolta joten sen ei tuntunut kovin mukavalta.
Tänään kuitenkin päätin että jätän eilisen taakseni, jatkan eteenpäin ja töihin kävellessäni katsoin maisemaa, täällä on niin kaunista, työpaikka on oikeasti mukava, eilen oli vain todella kiire päivä ja koska oli 7 työpäivä putkeen onko ihme että on hermot kireällä ja väsyttää? Tänään päätin että en luovuta, kolme viikkoa on mennyt niin nopeasti ettei voi uskoa, joten uskon että ne 10 viikkoa jotka on vielä jäljellä menevät vielä nopeammin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti