Basic Training in Italy: En tiedä päivä

En tiedä mistä kertoisin. Kertoisinko siitä kuinka en ole tehnyt 7pv yhtään mitään tai no käytiinhän me Tommin kanssa Imolassa maanantaina. Kertoisinko koti-ikävästä, joka kasvaa koko ajan, varsinkin kun on 7pv aikaa ajatella kotia, perhettä, rakkaimpaani. Vai siitä kuinka ihmeessä tämä työpaikka pysyy kasassa, koska taas yksi työntekijöistä lopettaa. Voisin toki kertoa vähän kaikista, onhan tässä aikaa.

Viimme viikonloppu meni vahvoja kipulääkkeitä syödessä ja todetessa että ne eivät auta. Niimpä maanantaina, kun Tommillakin oli vapaa päivä, lähdimme Imolaan apteekkiin ja ruokakauppaan. Apteekki käynti oli hauska, varsinkin kun apteekkari kysyi nauraen ”what happened?” , yritin sitten selittää että selkä on kipeä. Saako apteekkari nauraa lääkkeitä myydessään? Eikö se ole vähän epäkohteliasta, jos toinen on kipeä? No joo, ei takerruta siihen. Leonardos kauppakeskuksesta lähti taas paljon tavaraa mukaan, ostimme yhden matkalaukun lisää Tommin kanssa, että saamme kaikki tuliaiset ja ostokset suomeen, onneksi laukkuja saa halvalla. Ja kaupasta ruokaa, paljon ruokaa, sairaslomalla tulee syötyä paljon!

Koti-ikävä on kummallinen asia. Se iskee kun on aikaa, kun on töissä ja tekee töitä 10h päivässä ei ole aikaa ajatella. Onneksi taas huomenna jatkan töitä ei ehdi ajatella ikävää. Ajattelee vain sitä että on enää kuukausi siihen että pääsee kotiin. Aika täällä on mennyt todella nopeasti. Kaksi kuukautta on kadonnut johonkin taivaan tuuliin, huomaamatta.

Työpaikkamme on todella ihmeellinen, sinä aikana kun olemme täällä olleet neljä työntekijää, palkallista työntekijää on lopettanut. Kaikki työntekijät joiden kanssa olen jutellut ovat sanoneet että jos heillä olisi vaihtoehtoja he lähtisivät samantien. Mutta täällä ei ilmeisesti ole töitä tarjolla. Työntekijät ovat orjia, kaikki työskentelevät 10-16h päiviä, he saavat kuukausittain palkkaa ja palkka ei muutu vaikka tekisit 1000h kuukaudessa töitä. Vaihtoehtoja ei ole, koska työntekijöitä on niin vähän, heidän jotka ovat töissä on raadettava kuin orjat. Ihmiset ovat todella väsyneitä, koska kaikilla on vain yksi vapaapäivä viikossa. He eivät ehdi nähdä lapsiaan, perhettään oikeastaan ollenkaan. Se on surullista. Mutta jos vaihtoehtoja ei ole niin minkäs teet?

Sitten jotain positiivista, vietimme eilen sosiaalista iltaa. Pojat pelasivat vähän jalkapalloa pihassa, tilasimme pitsaa, hot dogeja ja ranskalaisia. Söimme ja joimme hyvin, juttelimme, nauroimme ja odotimme seuraavan yön maanjäristystä. Niin tosiaan. Täällä ollessamme on nyt tullut kaksi isoa maanjäristystä. Ensimmäinen 20.5 ja toinen eilen 29.5, molemmat pääsivät suomen uutisiin. Eilen myös saimme kokea jälkijäristyksiä päivällä, mielenkiintoinen tunne kun maa heiluu, vähän niinkuin olisi humalassa. Toivotaan ettei järistyksiä tule enää kun olemme täällä!

Sitten kuvia kuvia kuvia!